Raunioilla

Kuun vielä varttuessa

kulki kuiskaus päällä veen kaukaa.

Aallot levotonna löivät

vasten sateen pieksemää rantaa.

Kauan hiljaisia lienneet

salot alla pohjoisen taivaan.

Vain yksinäinen vire tuulen soi.

Keihäs karhunkaatajan

maassa saaliin vierellä vartoi

vaiti suurta laivaa saapuvaa.

Ei kukaan tiennyt nähdä sarastukseen

ja päivä laski taas.

Kuulkaa huuto korppien halki taivaiden,

näin saapuu tuho jumalten

maailmaamme.

On tullut se aika jolloin auringon pyörä

veren vuodatuksesta katkeaa.

Liput kauniit liehuen

airut rantakivelle astuu.

He miekoin tervehtivät,

vapaudesta puhua saavat.

Loimet vieraat yllänsä

puiseen ristiin veriveli tarttuu.

Hän suden mahdin mielii taltuttaa.

Keihäs karhunkaatajan

vastaan kärmeekieltä nyt nousee

ja iskee läpi kurjan sydämen.

Vaan eivät sankarit enää nouse

raunioille ja laulumme nyt tuuli vie.

Kuulkaa suru metsien halki aikojen,

on pyhät kivet kaadettu ja kansa voipunut.

Valtaa kuoleman sylistä

uhmaa teräs välkkyen.

Tuoni käsissä jumalten,

maine miehen ikuinen.

Jo syttyvät nuo soihdut, ne ruumiit

kärventävät ja syyttömien

sielut tuomitaan.

Kuinka riistävät he jumalat nyt

viereltämme, vaikenevat tuhannet

edessä murhaajan.

Kirveenkuva rinnalla

karhun lailla taistellen,

Ukon voima sydämessä

vielä kaatuu viimeinen.