Kivenkantaja

äärellä veden luodolla istuen

polviin päänsä painaneena.

Laineet kolean tuulen syleilyssä

taakkansa saavat kantaakseen.

Nähnyt on tulta, nähnyt on kuolemaa

mies petojen kasvattama.

Nähnyt on hävityksen kansansa,

nähnyt mitä ei voi unohtaa.

Taivaille vannonut ikuista vihaa

kantaja miekan ruosteisen.

Kantaja kiven kironnut kuninkaita,

polttanut maat takanaan.

Laaksoihin kärsimysten,

virtaan vetten katkeruuden.

Polkuja seuraamatta

painon alle musertuen.

äärellä veden kurjalla karilla

hahmo raskain aatoksin.

Yksin kiroaa, hiekalle laskee

kiveenhakatun kohtalon.

Ei aukene taivas, ei nouse tuuli,

pilvet rantaa varjostavat.

Hiljaisuudessa kiroaa ja odottaa

matkaaja tyhjään huomiseen.

Sitä surua ei voi unohtaa,

ei kiveä jalkoihin laskea.

Sitä vihaa ei voi tukahduttaa,

on hulluus kiven painona.